riisu minut aseista
anna minun itkeä itseni tyhjäksi
rakasta minut ehjäksi

voimattomuus

entä jos häviän kaikki taistelut
eikä jäljelle jää enää mitään elettävää

jos hukun syvään mustaan
enkä halua enää herätä

nostatko minut käsivarsillesi
ja kannat hautapaikkaan

rakenna minulle pieni
kodikas kuoppa
ja laula minulle tuutulaulu

sano näkemiin,
älä hyvästi

äänesi ajaton resonointi
sotkeudun magneettikenttiin
sähkövirta iskee lävitseni

uudestaan ja uudestaan

aika on ulottuvuutena armoton
se repii meitä erilleen

kaiun takana on vain tyhjää
ajaudun patopisteeseen
laminaarinen virtaus kiskoo minut mukaansa
ja liu’un kohti transitiovaihetta

 

kunnes kaikki on mustaa
ja minä tukehdun
hapettomuuteen

sydämeni värisee
eikä kukaan kuule sitä

Mein Engel

kaste kertyy pisaroiksi
hämähäkinseitteihin

 

uupunut vartaloni
kouristelee vielä ennen
kuin vajoan pimeän taakse

 

pimeys tuntuu sametilta
lakastuminen tapahtuu huomaamatta
hämähäkit kutovat käärinliinani

juuri kun luulen etten enää herää
kylmä valo koskettelee arkaa nahkaani
enkä myönnä eläväni enää

 

sydänveri vain mustaa myrkkyä
pelkotiloja ja painajaisia
pimeys kiihottaa aisteja

 

hulluus on tässä
ja nyt

 

EN USKO ENKELEIHIN
EN USKO ENKELEIHIN
EN USKO ENKELEIHIN

 

tutut hampaat
pureutuvat luuhun asti
vetävät minut rantaan

 

ja hän,
puhaltaa minuun elämää

aamuöisillä pitkospuilla
suottaret kikattavat kylpiessään
suonsilmäkkeissä

houkutellen harhateille
kulkijaa katoamaan

susi meistä etummaisena
polunlöytäjänä
enkä minä kyseenalaista
sen iäistä, periytyvää tietoa
näistä asioista

en muista kokeneeni
suurempaa turvallisuuden tunnetta
kuin valkoisen suden kanssa
aamuhämärässä järven rannalla

hauki polskahtaa rantavedessä
sielläkin ollaan vielä hereillä

jos minusta katoaa osa
voitko rakastaa minua vielä

tumma vesi puhuu minulle yhä
ja unissani tunnen kuinka
näkymättömät kädet kiskovat minua
pimeyteen ja
valo heikkenee

en tiedä voiko ihminen muuttua
niin täysin
muutamassa päivässä

perjantaina käy nukkumaan
ja herää sunnuntaina täysin eri ihmisenä

mutta 8 naisen kanssa
samassa tuvassa on
turvallista nukkua

jossain sisälläni silti
toivon, että minulla olisi vielä joku
joka haluaisi huolehtia minusta

en ole vielä
tarpeeksi vahva

suden hetkellä

se loppuu
jos sen on tarkoitettu loppua

vesilätäköiden
tummat vetiset silmät

tuijottavat aamuöistä taivasta

en uskalla puhua
kun pimein hetki kääntyy
aamuksi

Sairaalatarinoita (10. lokakuuta 2010)

herään öisin letkuihin
ja saksalaisiin sotilaisiin

mitä on tappaa naarmuttamatta

liian paljon painajaisia
ja pimeää
ja sotilaita

uusi letku
ja kipu valuu minusta hiljaa pois

2. lokakuuta 2010

saksalainen sotilas
rajan takaa

hipaisee hiuksiani unessa
kuiskaa korvaani

kuin puhuisi rakkaalle

1. lokakuuta 2010

valkoinen lakana
niin verenmusta

viheltäviä pommeja
kiviä raunioita sirpaleita

vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa
nyt paikoillaan ilman tuulta

saksalaisen sotilaan käsivarsilla
stirb nicht vor mir

Minuus

leikkaisin pois ihoni
vain pyyhkiäkseni olemattomiin kosketuksen
joka ei siihen kuulu

leikkaisin pois niin paljon muutakin
ja antaisin vereni myrkyttää
juomaveden

kunnes kuolisit kuin eläin

olen kantanut vihaa ja katkeruutta sisälläni,
kuin lasta
siitä asti kun tainnutit minut alastoman ruumiisi alle
väkipakolla

minua oksettaa yhä
kun edes mietin olemassa oloasi

tai sitä mitä olet minulle tehnyt

haluaisin puhkaista
vedenväriset silmäni
purra itseäni ranteisiin
leikata ihostani pois
kaikki ne kohdat
jotka sinä olet saastuttanut

minua ei voi haudata maahan
sillä kaikki myrkkyni soljuvat maaperään
ja tappavat kaiken elämän

minua ei voi polttaa
ilma muuttuisi hengityskelvottomaksi
kaikista vaarallisista yhdisteistä
olen myrkkyä ja mustaa sudenlihaa
keltaisia luita

piirrän veitsellä iholleni mandaloita
ja toivon
että tuntoaistini kuluu pois

ja kaikki kipu pyyhkii muistini
ja lakkaisin joskus oksentamasta pelkästä häpeästä

kulu pois iholtani,
sinä saasta

Nokkosperhonen

Vanha sielu aloitti uuden matkan
ja kirkossa istuvat pienet lapset saivat minutkin pelkäämään kuolemaa.

Välillä palaan niihin muistikuviin
keskiaikaisen kirkon katon alla liihottavasta
nokkosperhosesta, joka oli näyttäytynyt ihmisille
ennen hautajaisia
ja tuli vielä seuraksi muistotilaisuuteen.

Ne, jotka uskoivat,
uskoivat siihen, että
vanha sielu oli ottanut uuden muodon.
En ole unohtanut sitä, miten kaikki henkäisivät
vainajan nimen,
perhosen liihotellessa pappilassa.

Se oli niin absurdia
ja pienet lapset saivat minutkin uskomaan näkymättömään.
Siskon tyttö antoi isoisoäidille kukkasen ikkunalaudalle
ja minä otin hänet käsieni suojiin, varoen rikkomasta
nokkosperhosen siipiä ja heitin oven raosta vapauteen.

Olisihan se suloinen ajatus,
vanha linnunluinen ihminen
muuttunut kauniiksi perhoseksi,
kauniiksi kuten hän joskus oli
ja kuten hänen sielunsa oli.

Välillä unohdun muistikuvaan siitä,
miten perhonen rauhoittui käsieni suojiin,
kuin kosketukseni olisi ollut tuttu.

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila
planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

7 tunnin vaellus talvierämaassa

Kuin olisi herännyt keskelle unta.

Luolan katto kaartuu päälleni uhkaavana.

Tunti auringonlaskuun.

Jalat jäätyvät kiinni maahan.

Minua pelottaa.