unihoure

                          punaisia välähdyksiä toisella rannalla
mustia varjoja silmä nurkassa
         kun katson, ovat ne jo poissa

               susi kuulee minun näkyni
minun vaistoni kieltää tuijottamasta pimeyteen
                           sillä ne eivät ole esiäitejä, jotka natisevat puissa
                                                                                              vaan jotain paljon synkempää

       susi tanssii näkymättömien kanssa

minä en uskalla katsoa edes selkäni taakse

     polun päässä mutkasta ilmestyy toinen hahmo
               hahmo suden kanssa ja tunnistan sen kuvakseni

                                    heijastus lipuu kohti
                          ja minä vedän meidät pois polulta
                   kiroan jäätynyttä maata jaloissani
                                                  joka paljastaa jokaisen liikkeeni



                            seison hennossa pajukossa
              kun henget lipuvat ohitseni
                        sydämeni lyö ja kuulen hengitykseni kireyden

jäätynyt maa nielee minun jälkeni

         ja metsänpeitossa minä kysyn sudelta

kuoriutuuko paleltunut ihoni pois?

entä jos vereni ei riitäkään niille?

Minä olen vanhaa kansaa

anna minun syntyä uudestaan

näinä kipeinä öinä

kun suteni tassut ovat kuluneet halki

ja matka uhkaa loppua

minä aistin yhä

salaisissa paikoissa maan väkevyyden

maan ja elämän läsnäolon

vahvat loitsut

ja niillä sijoilla jos puhuisin

minulle vastattaisiin

niillä sijoilla en ole ikinä eksynyt

niille sijoille olen aina tervetullut

silloinkin kun nilkuttaen

etsin turvapaikkaa

lumokehän sisällä

painan pääni käpäliini

ja nukahdan

lopeta minut

minulla ei ole muuta kuin käsin kosketeltava yksinäisyys
    kuristun sen pohjattomaan syleilyyn

            olen väsynyt mutta en uskalla nukkua
vaikka uni on ollut ainoa turvani                           kaikkina kylminä öinä joina kyyneleet jäätyivät silmiini

jossain vaiheessa vain katosin
                        enkä enää tiedä missä olen

                                                           ja minuun sattuu



                                                                                              minä pyydän
                                                                                                                  Minä Pyydän


                                                          päästä minut jo pois
 

C2H5OH

lantion kaarella nukkuu koira
aika on kuilu välissämme

me sen reunalla
etäännymme toisistamme
vauhdilla jolla avaruus laajenee ympärillämme

me sen nielussa
ja sisällä,
syvyydessä

repeydymme irti todellisuudesta
kun väsymme sen huonoon käyttöliittymään

todellisuuspaon molekyylikaava C₂H₅OH

Eadem mutata resurgo (Nousen jälleen muuttuneena ja silti ennallani)

mietitkö koskaan miten paljon olet minua haavoittanut
miten syvälle lihaani sinun teräsi olet upottanut

sininen myrkky leviää pitkin suonistoani
enkä myönnä ääneen
miten paljon minuun sattuu

olen kiinnostunut äänistä
niistä useista jotka puhuvat minulle
unen ja valveen rajalla

niistä ei saa selvää
eivätkä ne useinkaan puhu juuri minulle
ja joskus kun ne puhuvat
niiden tarinat ovat kauheita

sitten on se yksi ääni
ainoa todellinen
jonka olemassa olosta olen varma

havahdun siihen
ja tunnen miten
molekyylit alkavat liikehtiä levottomasti

tunnen miten
kaikki painajaiseni pakenevat pois

Sade

pitkän ajan jälkeen
hengitän taas

uin syvään sineen
hiljaa lipuen kuin satamaan

r a u h a

kuin olisin kävellyt
tuhkasateessa ja
kaikki harmaa
olisikin yhtäkkiä sulanut pois

kuin olisin eksynyt pimeään,
josta poispääsy tuntui mahdottomalta
ja nyt kuitenkin, kaiken sen jälkeen
 aamu vaalentaisi taivaan

kuin jokin haihduttaisi
kaiken värittömyyden

 en ole saapunut perille,
mutta kaatosade on takana päin