sotakorvaus

olen eksynyt
niihin mustiin luoliin

ilma maistuu raudalta ja mineraaleilta
en näe mitään

en kuule kuin harhat pääni sisällä
ja välillä ehkä vähän ulkopuolellakin

haluaisin huutaa
mutta huuleni ovat rohtuneet yhteen
kurkkuni on karhea kuin selkäni takana oleva kallio
ja minä palelen

palelen yksin ja hiljaa
kun pimeys koskettelee aistejani
erittäin sopimattomalla tavalla


hyväilen arpia olkapäässäni
hampaidesi jättämää arpikudosta

tässä hetkessä jopa kipu tuntuisi hyvältä

minä en usko enkeleihin vieläkään

Käske minun avata silmäni

tunnen vain yhden taivaan
jolla tähdet ovat oikein päin

niiden lämpö ei riitä kutittamaan
talven kalvistamaa nahkaani

joskus pelkään, että
olen kulkenut liian pitkään
yksin

sillä osaan olla yksin
maailmankaikkeudessa
ja tiedän mitä on olla pieni
ja koko maailman kannalta mitätön

mutta en osaa asettua
en halua asettua
enkä rakastaa
tai olla kenenkään kanssa

joskus tummina hetkinä
jäiset suudelmat saavuttavat sydänveren

ja hengitystiet luhistuvat tuhkaksi

kun painan pääni jäätyneelle turpeelle

odota minua uneni takana,
kosketusetäisyydellä

puoliintumisaika

unenpehmoiset puut
pitäisikö minun maistaa auringonnousu

pakkanen silittää ihoani
olenko ainoa jota ei palele

susi sukeltaa puuterilumeen
musta veri täyttää keuhkoni

en halunnut taas puhua kuolemasta(ni?)
mutta en oikeastaan ole miettinyt muuta aikoihin

mikä on kuoleman puoliintumisaika?

unihoure

                          punaisia välähdyksiä toisella rannalla
mustia varjoja silmä nurkassa
         kun katson, ovat ne jo poissa

               susi kuulee minun näkyni
minun vaistoni kieltää tuijottamasta pimeyteen
                           sillä ne eivät ole esiäitejä, jotka natisevat puissa
                                                                                              vaan jotain paljon synkempää

       susi tanssii näkymättömien kanssa

minä en uskalla katsoa edes selkäni taakse

     polun päässä mutkasta ilmestyy toinen hahmo
               hahmo suden kanssa ja tunnistan sen kuvakseni

                                    heijastus lipuu kohti
                          ja minä vedän meidät pois polulta
                   kiroan jäätynyttä maata jaloissani
                                                  joka paljastaa jokaisen liikkeeni



                            seison hennossa pajukossa
              kun henget lipuvat ohitseni
                        sydämeni lyö ja kuulen hengitykseni kireyden

jäätynyt maa nielee minun jälkeni

         ja metsänpeitossa minä kysyn sudelta

kuoriutuuko paleltunut ihoni pois?

entä jos vereni ei riitäkään niille?

lopeta minut

minulla ei ole muuta kuin käsin kosketeltava yksinäisyys
    kuristun sen pohjattomaan syleilyyn

            olen väsynyt mutta en uskalla nukkua
vaikka uni on ollut ainoa turvani                           kaikkina kylminä öinä joina kyyneleet jäätyivät silmiini

jossain vaiheessa vain katosin
                        enkä enää tiedä missä olen

                                                           ja minuun sattuu



                                                                                              minä pyydän
                                                                                                                  Minä Pyydän


                                                          päästä minut jo pois
 

riisu minut aseista
anna minun itkeä itseni tyhjäksi
rakasta minut ehjäksi

voimattomuus

entä jos häviän kaikki taistelut
eikä jäljelle jää enää mitään elettävää

jos hukun syvään mustaan
enkä halua enää herätä

nostatko minut käsivarsillesi
ja kannat hautapaikkaan

rakenna minulle pieni
kodikas kuoppa
ja laula minulle tuutulaulu

sano näkemiin,
älä hyvästi

äänesi ajaton resonointi
sotkeudun magneettikenttiin
sähkövirta iskee lävitseni

uudestaan ja uudestaan

aika on ulottuvuutena armoton
se repii meitä erilleen

kaiun takana on vain tyhjää
ajaudun patopisteeseen
laminaarinen virtaus kiskoo minut mukaansa
ja liu’un kohti transitiovaihetta

 

kunnes kaikki on mustaa
ja minä tukehdun
hapettomuuteen

sydämeni värisee
eikä kukaan kuule sitä

Mein Engel

kaste kertyy pisaroiksi
hämähäkinseitteihin

 

uupunut vartaloni
kouristelee vielä ennen
kuin vajoan pimeän taakse

 

pimeys tuntuu sametilta
lakastuminen tapahtuu huomaamatta
hämähäkit kutovat käärinliinani

juuri kun luulen etten enää herää
kylmä valo koskettelee arkaa nahkaani
enkä myönnä eläväni enää

 

sydänveri vain mustaa myrkkyä
pelkotiloja ja painajaisia
pimeys kiihottaa aisteja

 

hulluus on tässä
ja nyt

 

EN USKO ENKELEIHIN
EN USKO ENKELEIHIN
EN USKO ENKELEIHIN

 

tutut hampaat
pureutuvat luuhun asti
vetävät minut rantaan

 

ja hän,
puhaltaa minuun elämää

1. lokakuuta 2010

valkoinen lakana
niin verenmusta

viheltäviä pommeja
kiviä raunioita sirpaleita

vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa
nyt paikoillaan ilman tuulta

saksalaisen sotilaan käsivarsilla
stirb nicht vor mir

Minuus

leikkaisin pois ihoni
vain pyyhkiäkseni olemattomiin kosketuksen
joka ei siihen kuulu

leikkaisin pois niin paljon muutakin
ja antaisin vereni myrkyttää
juomaveden

kunnes kuolisit kuin eläin

olen kantanut vihaa ja katkeruutta sisälläni,
kuin lasta
siitä asti kun tainnutit minut alastoman ruumiisi alle
väkipakolla

minua oksettaa yhä
kun edes mietin olemassa oloasi

tai sitä mitä olet minulle tehnyt

haluaisin puhkaista
vedenväriset silmäni
purra itseäni ranteisiin
leikata ihostani pois
kaikki ne kohdat
jotka sinä olet saastuttanut

minua ei voi haudata maahan
sillä kaikki myrkkyni soljuvat maaperään
ja tappavat kaiken elämän

minua ei voi polttaa
ilma muuttuisi hengityskelvottomaksi
kaikista vaarallisista yhdisteistä
olen myrkkyä ja mustaa sudenlihaa
keltaisia luita

piirrän veitsellä iholleni mandaloita
ja toivon
että tuntoaistini kuluu pois

ja kaikki kipu pyyhkii muistini
ja lakkaisin joskus oksentamasta pelkästä häpeästä

kulu pois iholtani,
sinä saasta

Katoava ranta hengittää, älä unohda

olen tehnyt parhaani pitääkseni tulet palamassa
alan jo unohtaa kuka olin

 

lähellä ja kaukana,
unessa ja taas valveilla,
kyyneleideni kosketuksesta

maa palaa tuhkaksi

jalkojeni alla

 

nukun yöni noidankehissä
en tiedä suojelenko itseäni
vai muuta maailmaa
pidänkö itseäni vankina
vai olenko oikeasti vapaa

 

unieni selittämättömät symbolit
sudennahka kutiaa
sudenturkki pääni alla
saksalaisen sotilaan kuiskaileva ääni

 

 

miksi tuli palaa?

Portti

kytevän sillan tuoksu
kaukaisia räjähdyksiä jossain horisontissa
taivas on täynnä savua

en tiedä kauanko jaksan vielä hengittää kaiken tämän keskellä
jos suljen silmäni, olen rannalla
sakeavetisen suolammen
sää on syksyisen viileä,
mutta aurinko saa minut villiksi elämästä

tunnen läheisyytesi
valveilla ja unessa
mutta en näe sinua

sydän sulaa hiljalleen pois
hiljainen syke kaikuu vielä jossain
galaksien takana

kun palaan rannalle
en pelkää enää muuta
kuin tunnistanko sinua
ohitse lipuvista ihmisistä
tai jos kosketat minua
muistaako ihoni vielä sinun kätesi karheuden

Katoava ranta

sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla

muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului

 

 

näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta

vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään

 

 

katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään

olemassa olo on toissijaista

tämä on koti

hautajaiset

läpi hiljaisuuden erämaan
vaellat
paikkaan parempaan
vaikka suru sydämessäni on
loputon
silti kuiskaan hiljaa;

jäähyvästi, jäähyvästi rakkain
on meidän parempi olla näin