minun ihoni
kirjailtu ja korjailtu
kirousten kartta,
joka ei kuitenkaan johdata minnekään
edes alkuun
alkua ei muista
ja loppua ei ole
mandala kiemurtelee ihoa pitkin
on kuin matkaisi syvällä
ja lopulta se on vain
pakoa itsestä
sitä minä olen aina ihmisissä miettinyt,
miksi se kaikki pahuus
vailla tasapainoa
jos tuloksena on
eläin, joka pelkää
eniten itseään
luissa minun näkyni
sieluni selittämättömyydet
kirjoitettu pintaan
käppyrämännyn
hiljaisuudessa pakopaikka
yksi ja ainoa todellinen olotila
sudenporttien jälkeen
on vain pimeää
seuraavaan aamuun
eivät ne kysele
jotka käyvät porteista
he tietävät
tämä on ainoa koti
turvasatama
tällä puolella unohduksen
pala hopeaa
kirouksen kantajan kaulassa
sudenmuoto on ainoa oikea
enkä minä unohda
olen tehnyt parhaani pitääkseni tulet palamassa
alan jo unohtaa kuka olin
lähellä ja kaukana,
unessa ja taas valveilla,
kyyneleideni kosketuksesta
maa palaa tuhkaksi
jalkojeni alla
nukun yöni noidankehissä
en tiedä suojelenko itseäni
vai muuta maailmaa
pidänkö itseäni vankina
vai olenko oikeasti vapaa
unieni selittämättömät symbolit
sudennahka kutiaa
sudenturkki pääni alla
saksalaisen sotilaan kuiskaileva ääni
miksi tuli palaa?
kytevän sillan tuoksu
kaukaisia räjähdyksiä jossain horisontissa
taivas on täynnä savua
en tiedä kauanko jaksan vielä hengittää kaiken tämän keskellä
jos suljen silmäni, olen rannalla
sakeavetisen suolammen
sää on syksyisen viileä,
mutta aurinko saa minut villiksi elämästä
tunnen läheisyytesi
valveilla ja unessa
mutta en näe sinua
sydän sulaa hiljalleen pois
hiljainen syke kaikuu vielä jossain
galaksien takana
kun palaan rannalle
en pelkää enää muuta
kuin tunnistanko sinua
ohitse lipuvista ihmisistä
tai jos kosketat minua
muistaako ihoni vielä sinun kätesi karheuden
sudenpolkujen mittaiset unet
untuvienjäänteet katoavalla rannalla
muistatko vielä missä olet
missä polku katosi
ja missä suottarien viehkeä kikatus kuului
näillä main mikään näkemäsi
kuulemasi, haistamasi
ei ole totta
mikään tunne ei ole totta
vielä hetken kun viivyt
et enää muista itseäsikään
katoavan rannan taika
on unohtaa kaikki
ja nähdä unia
vaikka ei sulkisi silmiään
olemassa olo on toissijaista
tämä on koti
Yön lävitse liukuu vaivattomin liikkein Valkoinen Susi.
Suon reunassa villatupsuja.
On helppo olla hengittämättä, ettei hetki rikkoudu,
yöperhoset lepattele harhateille.
Järvi syö kaiken valon,
musta kita hohkaa kylmää.
Pelko asuu
niissä lähteissä ja syvänteissä.
Petokalan tavoin ui kiinni saaliinsa.
Vanhat mahdit opettivat minut pelkäämään mustaa vettä.
Sydämenlyönnit ovat ajan mittayksiköitä.
Niinä tunteina moni näky on harhaa ja polut katoavat ilmoittamatta.
Minä luotan vain mustaturkkiseen koiraan,
kun polut johtavat väärään suuntaan.
läpi hiljaisuuden erämaan
vaellat
paikkaan parempaan
vaikka suru sydämessäni on
loputon
silti kuiskaan hiljaa;
jäähyvästi, jäähyvästi rakkain
on meidän parempi olla näin
suden reisiluuhun
kaiversivat tulevaisuuteni merkit
naiseksi synnyit
ollakseen luonnollesi ominaista
lempeys ja lämpö
empatia, ymmärrys
olkoon sinulla soturinsydän
tuomassa rohkeutta
löytää todellisen muotosi
tuokoon se myös sitkeyttä,
periksiantamattomuutta,
kestävyyttä
olkoon sinulla metsästäjän
pettämätön vaisto
tuntekoon jalkasi polut
muistakoon kaikki tiet
joita kerran kuljet
vahvistakoon suden sielu sinua matkallasi
auttakoon se sinua valitsemaan oikeat polut
löytämään sisältäsi
muinaiset salaisuudet
tehköön se sinusta
voittamattoman selviytyjän
