anna minun laulaa

olen vain puu
joka virran ylle kumartuu

sulan pois ihmismuodosta
jossa olen vain ollut vanki
loputtomalta tuntuneen ajan

jos aikaa on

palaan lähteelle
palaan alkuun
palaan rannalle
joka katoaa

sen tehtävä on kadottaa
muistikuvani
ja vaimentaa sähköimpulsini

minä sulan kuun valossa
valkoisella hangella
tumman veden äärellä

minä olen paikassa
jonka tehtävä on vapauttaa minut
minä olen kotona

olen vain paennut kipua
ja kun lopulta uskalsin kohdata sen
en pelännyt sitä enää

sillä rannalla
kohoaa vain yksi varjo
ja se varjo on minun

olen vapaa

olen vain virta
joka vaihtaa suuntaa

unihoure

                          punaisia välähdyksiä toisella rannalla
mustia varjoja silmä nurkassa
         kun katson, ovat ne jo poissa

               susi kuulee minun näkyni
minun vaistoni kieltää tuijottamasta pimeyteen
                           sillä ne eivät ole esiäitejä, jotka natisevat puissa
                                                                                              vaan jotain paljon synkempää

       susi tanssii näkymättömien kanssa

minä en uskalla katsoa edes selkäni taakse

     polun päässä mutkasta ilmestyy toinen hahmo
               hahmo suden kanssa ja tunnistan sen kuvakseni

                                    heijastus lipuu kohti
                          ja minä vedän meidät pois polulta
                   kiroan jäätynyttä maata jaloissani
                                                  joka paljastaa jokaisen liikkeeni



                            seison hennossa pajukossa
              kun henget lipuvat ohitseni
                        sydämeni lyö ja kuulen hengitykseni kireyden

jäätynyt maa nielee minun jälkeni

         ja metsänpeitossa minä kysyn sudelta

kuoriutuuko paleltunut ihoni pois?

entä jos vereni ei riitäkään niille?

jos minusta katoaa osa
voitko rakastaa minua vielä

tumma vesi puhuu minulle yhä
ja unissani tunnen kuinka
näkymättömät kädet kiskovat minua
pimeyteen ja
valo heikkenee

en tiedä voiko ihminen muuttua
niin täysin
muutamassa päivässä

perjantaina käy nukkumaan
ja herää sunnuntaina täysin eri ihmisenä

mutta 8 naisen kanssa
samassa tuvassa on
turvallista nukkua

jossain sisälläni silti
toivon, että minulla olisi vielä joku
joka haluaisi huolehtia minusta

en ole vielä
tarpeeksi vahva

Sairaalatarinoita (10. lokakuuta 2010)

herään öisin letkuihin
ja saksalaisiin sotilaisiin

mitä on tappaa naarmuttamatta

liian paljon painajaisia
ja pimeää
ja sotilaita

uusi letku
ja kipu valuu minusta hiljaa pois

7 tunnin vaellus talvierämaassa

Kuin olisi herännyt keskelle unta.

Luolan katto kaartuu päälleni uhkaavana.

Tunti auringonlaskuun.

Jalat jäätyvät kiinni maahan.

Minua pelottaa.

minun ihoni
kirjailtu ja korjailtu

kirousten kartta,
joka ei kuitenkaan johdata minnekään

edes alkuun

alkua ei muista
ja loppua ei ole

mandala kiemurtelee ihoa pitkin

on kuin matkaisi syvällä
ja lopulta se on vain
pakoa itsestä

sitä minä olen aina ihmisissä miettinyt,

miksi se kaikki pahuus
vailla tasapainoa
jos tuloksena on

eläin, joka pelkää
eniten itseään

Katoava ranta hengittää, älä unohda

olen tehnyt parhaani pitääkseni tulet palamassa
alan jo unohtaa kuka olin

 

lähellä ja kaukana,
unessa ja taas valveilla,
kyyneleideni kosketuksesta

maa palaa tuhkaksi

jalkojeni alla

 

nukun yöni noidankehissä
en tiedä suojelenko itseäni
vai muuta maailmaa
pidänkö itseäni vankina
vai olenko oikeasti vapaa

 

unieni selittämättömät symbolit
sudennahka kutiaa
sudenturkki pääni alla
saksalaisen sotilaan kuiskaileva ääni

 

 

miksi tuli palaa?