Vanha sielu aloitti uuden matkan
ja kirkossa istuvat pienet lapset saivat minutkin pelkäämään kuolemaa.
Välillä palaan niihin muistikuviin
keskiaikaisen kirkon katon alla liihottavasta
nokkosperhosesta, joka oli näyttäytynyt ihmisille
ennen hautajaisia
ja tuli vielä seuraksi muistotilaisuuteen.
Ne, jotka uskoivat,
uskoivat siihen, että
vanha sielu oli ottanut uuden muodon.
En ole unohtanut sitä, miten kaikki henkäisivät
vainajan nimen,
perhosen liihotellessa pappilassa.
Se oli niin absurdia
ja pienet lapset saivat minutkin uskomaan näkymättömään.
Siskon tyttö antoi isoisoäidille kukkasen ikkunalaudalle
ja minä otin hänet käsieni suojiin, varoen rikkomasta
nokkosperhosen siipiä ja heitin oven raosta vapauteen.
Olisihan se suloinen ajatus,
vanha linnunluinen ihminen
muuttunut kauniiksi perhoseksi,
kauniiksi kuten hän joskus oli
ja kuten hänen sielunsa oli.
Välillä unohdun muistikuvaan siitä,
miten perhonen rauhoittui käsieni suojiin,
kuin kosketukseni olisi ollut tuttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti