Sairaalatarinoita (10. lokakuuta 2010)

herään öisin letkuihin
ja saksalaisiin sotilaisiin

mitä on tappaa naarmuttamatta

liian paljon painajaisia
ja pimeää
ja sotilaita

uusi letku
ja kipu valuu minusta hiljaa pois

2. lokakuuta 2010

saksalainen sotilas
rajan takaa

hipaisee hiuksiani unessa
kuiskaa korvaani

kuin puhuisi rakkaalle

1. lokakuuta 2010

valkoinen lakana
niin verenmusta

viheltäviä pommeja
kiviä raunioita sirpaleita

vaaleat hiukset kisailivat joskus tuulessa
nyt paikoillaan ilman tuulta

saksalaisen sotilaan käsivarsilla
stirb nicht vor mir

Minuus

leikkaisin pois ihoni
vain pyyhkiäkseni olemattomiin kosketuksen
joka ei siihen kuulu

leikkaisin pois niin paljon muutakin
ja antaisin vereni myrkyttää
juomaveden

kunnes kuolisit kuin eläin

olen kantanut vihaa ja katkeruutta sisälläni,
kuin lasta
siitä asti kun tainnutit minut alastoman ruumiisi alle
väkipakolla

minua oksettaa yhä
kun edes mietin olemassa oloasi

tai sitä mitä olet minulle tehnyt

haluaisin puhkaista
vedenväriset silmäni
purra itseäni ranteisiin
leikata ihostani pois
kaikki ne kohdat
jotka sinä olet saastuttanut

minua ei voi haudata maahan
sillä kaikki myrkkyni soljuvat maaperään
ja tappavat kaiken elämän

minua ei voi polttaa
ilma muuttuisi hengityskelvottomaksi
kaikista vaarallisista yhdisteistä
olen myrkkyä ja mustaa sudenlihaa
keltaisia luita

piirrän veitsellä iholleni mandaloita
ja toivon
että tuntoaistini kuluu pois

ja kaikki kipu pyyhkii muistini
ja lakkaisin joskus oksentamasta pelkästä häpeästä

kulu pois iholtani,
sinä saasta

Nokkosperhonen

Vanha sielu aloitti uuden matkan
ja kirkossa istuvat pienet lapset saivat minutkin pelkäämään kuolemaa.

Välillä palaan niihin muistikuviin
keskiaikaisen kirkon katon alla liihottavasta
nokkosperhosesta, joka oli näyttäytynyt ihmisille
ennen hautajaisia
ja tuli vielä seuraksi muistotilaisuuteen.

Ne, jotka uskoivat,
uskoivat siihen, että
vanha sielu oli ottanut uuden muodon.
En ole unohtanut sitä, miten kaikki henkäisivät
vainajan nimen,
perhosen liihotellessa pappilassa.

Se oli niin absurdia
ja pienet lapset saivat minutkin uskomaan näkymättömään.
Siskon tyttö antoi isoisoäidille kukkasen ikkunalaudalle
ja minä otin hänet käsieni suojiin, varoen rikkomasta
nokkosperhosen siipiä ja heitin oven raosta vapauteen.

Olisihan se suloinen ajatus,
vanha linnunluinen ihminen
muuttunut kauniiksi perhoseksi,
kauniiksi kuten hän joskus oli
ja kuten hänen sielunsa oli.

Välillä unohdun muistikuvaan siitä,
miten perhonen rauhoittui käsieni suojiin,
kuin kosketukseni olisi ollut tuttu.

Ilman sinua
olen kuin
hapeton tila
planeetta ilman vettä
sammuneen tähden aurinkokunnassa

Olisin kuollut
kuin kivi
peittynyt kadonneen elämän pölyyn
ja haipumassa pimeyteen itsekin

Olisin vain savuavia raunioita
palava maa
olisin entropia
ja minuun mahtuisi kaikki se tyhjyys
jonka voit avaruudesta kerätä

Olisin karannut asteroidi
kellumassa kohti ajattomuutta
ja ei-mitään
eksymässä pois
vailla painovoimaa

Olisin kompassi
joka ei tiedä suuntaa
jossa neula pyörii loputtomiin

Ole minulle
painovoima ja magneettikenttä

Loiston valo horisontissa
pitkän tuuliajon jälkeen

7 tunnin vaellus talvierämaassa

Kuin olisi herännyt keskelle unta.

Luolan katto kaartuu päälleni uhkaavana.

Tunti auringonlaskuun.

Jalat jäätyvät kiinni maahan.

Minua pelottaa.