Sitä, se

Läpi sisäisen pimeyteni
Minä muutun
Haen tuntematonta muotoa
Vierasta

Puhun sieluille
Talvisten öiden varistessa
Tuhkana muistoiksi

En ole pitkään aikaan ollut näin kyvytön
Tietämään miltä minusta tuntuu
Tai sanoittamaan sitä

R u c a

En tiedä saisinko ulos sanoja
Väritettynä tunteilla
Sillä ihanalla ruusunpunalla

Ystävyyden ei kuulu tuntua tältä
Kuin ruma salaisuus, josta ei saa puhua
Niin epähaluttu, ettei sen olemassa oloa halua myöntää

Ja silti en voi kauaa säästää itseäni totuudelta
Levottomuuteni kasvaessa
Olet ainoa mielenrauhani

itseviha

hoen itselleni pimeinä hetkinäni

tämä en ole minä

tämä en ole minä

tämä en ole minä

kuin se olisi mantra

ja hyvittäisi kaiken sen

mitä olen tehnyt

tai ollut tekemättä

tämä en ole minä

tämä en ole minä

tämä en ole minä

mutta toisaalta

olen alkanut jo unohtaa miltä valo näyttää

ja toisaalta

kestäisivätkö silmäni sitä

mitä valo paljastaa

kaiken pimeyden takana

helpottaisiko se

näkemistä

jos ylipäätään ei halua nähdä

minulla on kaksi tunnetilaa

vihainen ja surullinen

siinä välillä ei ole mitään

tämä en ole minä

harmaudesta toiseen

en ole edes varma onko minulla enää silmiä

mutta toisaalta

tarvitsenko minä niitä

jos vajoaminen ei lakkaa
katoanko minä

nieleekö mustan veden
tumma syleily
maa peittelee
mustalla mullalla

pirstaloidunko atomeiksi
ja haihdun

jääkö minusta jälkiä
muistipiireihin

olenko jo käytännössä
periaatteessa

mennyttä

aika-avaruus-ihmisyys

en voi luvata

sillä ihmisellä ei ole

valtuuksia

luvata yhtään mitään

mitä aika ei ottaisi kuitenkin pois

ja iättömyyden syvät kuilut

erottaisi tästä hetkestä

olen rakastanut tällä

samalla vakavuudella vain kahta

ja ehkä joskus tulee kolmaskin

mistä sen tietäisin

en näe aikaa pidemmälle

en voi luvata

että löydän sinut seuraavassa elämässä

en voi luvata

että suteni muistaisi sinut

en ole edes varma

odotanko seuraavaa elinikää kanssasi

kun en voi luvata sinulle edes tätä

mistä tiedän jos

uudelleensyntyminen

polttaa muistikuvani karrelle

kuin sähkömagneettinen pulssi virtapiirit

repaleiset reunat

jotka tuuli puhaltaa tuhkaksi

minä kuolen joskus

kaikki mistä olen varma

on vain tämä hetki

ota se

koska maailmankaikkeuden universaalien säädösten mukaan

minä en voi luvata sinulle muuta

sotakorvaus

olen eksynyt
niihin mustiin luoliin

ilma maistuu raudalta ja mineraaleilta
en näe mitään

en kuule kuin harhat pääni sisällä
ja välillä ehkä vähän ulkopuolellakin

haluaisin huutaa
mutta huuleni ovat rohtuneet yhteen
kurkkuni on karhea kuin selkäni takana oleva kallio
ja minä palelen

palelen yksin ja hiljaa
kun pimeys koskettelee aistejani
erittäin sopimattomalla tavalla


hyväilen arpia olkapäässäni
hampaidesi jättämää arpikudosta

tässä hetkessä jopa kipu tuntuisi hyvältä

minä en usko enkeleihin vieläkään

en pelkäisi mitään pahaa sillä sinä olet minun kanssani

jos olisi aikaa, jota en tunnista
päälleni sataa taivaan mustia kyyneleitä

kuulen hiljaa sinut
kuin kaikuna jostain kaukaa

ja kuin ajaton maa
kuljen vasten valkeaa

jos kurotan pimeässä
pimeän laidan yli
taakse mustuuden ja verhon
haparoin

ja sormiini osuu sudenturkkia
valkoista ja karkeaa
minun ei tarvitse nähdä että se on valkoinen
minä vain tiedän että se on

minusta on mukavaa
että olet yhä siinä